Myonnan, olen yksi niista ihmisista, jotka stressaavat Joulusta. Taitaa olla meidan perheen perinteita. Yksi parhaimmista (uskokaa tai alkaa) muistoistani lapsuuden Jouluistani on se, etta Jouluaaton aamuna aitini oli niin vasynyt siita kaikesta puunaamisesta, etta melkein puortyi joka Joulu ratti kadessa kylpyhuoneen lattialle. Ihanaa, etta aiti valitti! Muistan, etta joka Joulu aamu meilla on ollut aina asunto taynna pesuaineen-, appelsiinin-, riisipuuron ja joulukuusen tuoksua. Kylmat matot oli tuotu sisalle ja tv-poydan paalla lasisessa kulhossa pahkioita ja rusinoitaTanja, Niina ja mina olemme aina saaneet herata enkelikellon soittoon. Isan pitaa kiertaa joka jouluaatto perinteinen puunhalaus kavely Kulkin suvun metsassa. Siivous on ollut aina lahes pakkomielle mummulleni, aidilleni ja nyt minulle. Siskoni ovat taitaneet peria taman saman "pakkomielteen" sukuni naisiltani. Lehtien mielipidepalstoilta saa usein lukea, etta ei se siivous vaan se tunnelma. Potya. Asuntoni pitaa kiiltaa 24. joulukuuta.
Tana vuonna tosin tekee tiukkaa aikataulun suhteen. Olen tehnyt viimeisen viikon verran toita 15 tuntia paivassa. Taman paivan tuntimaara on sama. Hirvea stressi. Jaakaappi on puunattu ja isoimmat asiat kuurattu, mutta taman paivainen muutaman tunnin kuuraus on viela tekematta. Voi ei. Toissa pitaisi olla kello 21:00 saakka. Paniikki iski paalle, ja soitin henkilolle, jonka pitaisi olla yovuorossa minun jalkeeni ja pyysin kiltisti josko han voisi ystavallisesti tulla tuntia ennen toihin. Minun pitaa paasta siivoomaan! Tama tarkottaa myos sita, etta huomenna minun pitaa tulla tuntia aikaisemmin toihin. Toivottavasti heraan ajoissa ja tajuissani kylpyhuoneen lattialta. Oma aitini olisi ylpea minusta. Ei omena kauas puusta putoa.
Toivottavasti pukki tuo tana Jouluna siivoojaan. Tai eihan sen tyon jalki olisi koskaan verrattavissa min.....
lauantaina 23. joulukuuta 2006
perjantaina 22. joulukuuta 2006
Tanjalle ja Niinalle
We're walking in the air
We're floating in the moonlit sky
The people far below are sleeping as we fly
I'm holding very tight
I'm riding in the midnight blue
I'm finding I can fly so high above with you
Far across the world
The villages go by like trees
the rivers and the hills
The forest and the streams
Children gaze open mouth
Taken by suprise
Nobody down below believes their eyes
We're surfing in the air
We're swimming in the frozen sky
We're drifting over icy
mountains floating by
Suddenly swooping low on an ocean deep
Arousing of a mighty monster from its sleep
We're walking in the air
We're floating in the midnight sky
And everyone who sees us greets us as we fly
Hyvaa Joulua rakkaat pikku-siskot!
We're floating in the moonlit sky
The people far below are sleeping as we fly
I'm holding very tight
I'm riding in the midnight blue
I'm finding I can fly so high above with you
Far across the world
The villages go by like trees
the rivers and the hills
The forest and the streams
Children gaze open mouth
Taken by suprise
Nobody down below believes their eyes
We're surfing in the air
We're swimming in the frozen sky
We're drifting over icy
mountains floating by
Suddenly swooping low on an ocean deep
Arousing of a mighty monster from its sleep
We're walking in the air
We're floating in the midnight sky
And everyone who sees us greets us as we fly
Hyvaa Joulua rakkaat pikku-siskot!
tiistaina 19. joulukuuta 2006
Rakkaus on suuri sana.
Mita on hyva tietaa Kauvatsan kasvatista Katjasta. Se, etta Katjalla on aina maanantai vapaa. Siita lahtien, kun seurustelen tai oikeastaan asun yhdessa Alessandron kanssa, vapaa viikonloppu ei kuulu sanastooni. Eivatka myoskaan pekkaspaivat, kaksi paivaa per viikko, maksetut lomat etc. Roomassa tyoskentely on rankkaa. ?.Pasta, pizza e amore bastano? Sita saa mita valitsee. Nain on, ainakin useimmiten elamassa.
Maanantai-vapaa on lahinna pakon sanelema asia. Jos en ottaisi maanantaita vapaaksi, en nakisi koskaan poikaystavaani. Lue yhteiselamamme muuttuisi rakkaussuhteesta lahinna toverilliseksi kommuuniasumiseksi. Olisikohan nain? Hymyni hyytyy muutaman kerran kuukaudessa, kun arsyttaa. Joskus on vain inhottavaa herata aamu kuudelta ja tulla takaisin kotiin, kun toinen lahtee toihin. Illuminata! Ehka tama on kestavan ihmissuhteen salaisuus.
Eilen sain luultavasti elamani ensimmaisen ruokamyrkytyksen. Ihanaa. Kahdeksalta ylos (ulos ja lenkille) ja hipsuttelemaan kohti kotimme nurkilla olevaa rontgenhoitolaa kohden. Mahtava jono. Ilmoitin jo ikaantyneelle vastaanoton neidille, etta olin siella hampaistani otettavaa kuvaa varten. Johon han vastasi seuraavasti;
NON HO CAPITO(en ymmartanyt). Italialaisilla on paha tapa olla kuuntelematta ihmisia, jotka puhuvat heille. Varsinkin ulkomaalaisia. Onko aksentilla ja laiskuudella jotain tekemista taman kanssa? However, tokaisin tahan vastaukseksi;
Che cosa non ha capito? (Mita et ymmartanyt) .Ja sain vastaukseksi;
NIENTE.
Hmm. Tunnin odottelun ja nuokkumisen jalkeen aloin huomata, etta ihmiset, jotka olivat saapuneet minun jalkeeni menivat kuvattavaksi ennen minua. Eiei ja tatahan ei ketaan kunnon suomalainen voi anteeksi antaa....joten huomautin rontgenhoitajalle, etta tapaamiseni oli sovittu alle 9:30. Johon han tokaisi, etta siita minun pitaa puhua vastaanoton kanssa. Kun vuorostani vastasin tahan, etta olen jo ilmoittanut alla signora, etta olen paikalla, rontgenhoitaja nyokkasi vastaanottoapulaisen luokseni. Voi ei...
Neidin paassa pimahti ja voluumi kohosi erittain kimeaksi....koko poppoon edessa. Kaikkeen tottuu, ja naytin muille odotushuoneessa istuville kansainvalista hullu akka merkkia. Talla kertaa jokainen papparainen odutushuoneessa loi saalivat katseensa minuun.
Vihdoinkin, paasin lupsakkaan rontgenhoitajan luokse. Huomaa: miespuolinen. Kaytin paattaa tilaisuutta hyvaksi ja kysya reippaasti, etta auttaako se xylitoli elikka loytyyko niita reikia. Ei loytynyt, ainakaan mitaa suurempaa. Miksi tama hammaspeikko kysymys?- Myohemmin, saman paivan aikana tapaisisin uuden hammaslaakarilleni. Keneenkaan ei voi luotaa, ei ainakaan hammaslaakareihin ja heidan laskuihinsa.
Rontgenin jalkeen hyppasin takaisin sankyyn ja heratin flunssaisen Alessandron kertomuksella rontgenistani. Pitaisikohan (sekin) kehystaa
Jos ali alku lupsakas, jatko oli sitakin lupsakkaampi. Lounaalla appivanhempieni luona, mamma Carmelina katsoi minua jarkyttyneesti, kun ilmoitin, etta Ruotsi aikoo sallia homoparien siunaamisen kirkossa. Blaablaa, noin viidenkymmenen ika-eron ja kulttuurilliset eroavaisuudet todellakin huomaa meidan valilla. En pida itseani vaikeana, vaan toisia...
Paiva jatkoi hammaslaakari kaynnilla, jonka aikana Alessandrolle tuttu laakari jutteli koko ajan hanen kanssaan. Ihme, kun ei sattunut mitaan isompaa haaveria. Valehtelematta, kadet kavi ja juttu "lensi" koko ajan. Ja otsikkona ei taatusti ollut mikaan suuhun tai terveyteen liittyva. Kuvitelkaa, tunnet itsesi melkein koytetyksi tuoliin kiinni, laakari ei katso suuhusi painkaan, vaikka heiluttelee vaarallisen nakoisia tyokaluja kadessaan samaan aikaan kuin keskustelu kay vilkkaana Rooman joukkueesta, tyopaivien pituudesta, formuloista, xylitolista, suomalaisista etc. Elaman painosta yleensa. Yht'akkia puhelin soi, Dott. Bellinin pitaa nousta ja vastata puhelimeen. Alessandro tulee tuolin lahelle, pelottelee minua ottamalla yhden porista kateensa. Oletko nahnyt sita mr. Bean jaksoa, jossa han kay hammaslaakarilla? Tuli aivan beanolo. Ja sama jatkui. Alessandro on luultavasti kasittanyt vaarin hammaslaakarin ja terapeutin roolit; Sain vastaan myos ihanan rakkaudentunnustuksen. Hammaslaakarissa. Lahdettaessa pois, hammaslaakarini tuumasi seuraavasti; Katja Tellervo Kulkki. Hmm, per gli amici kkkk?
Ilta jatkui. Joululahjaostosten jalkeen illallisella. Rankka paiva, rankat huvit. Ja kurkusta kumoan sen jaja, annan toisten nyt talletella suuret setelit...
sanoi Maijasen Pave. Aloin itkemaan ilosta kesken illallisen, kun kertoilin Alessandrolle esimerkkeja kalliista maustani lahjojen suhteen. Kirjoituskone 13-vuotiaana, Stereot 15-vuotiaana, huippuhyva polkupyora. Isa ja aiti eivat koskaan hellinneet sanoa ei. Olen aina saavuttanut tiettyja asioita elamassani kayttaytymalla maailman arsyttavimman mutruhuulen tapaan.
Siina sita sitten tuli muisteltua kaikkia ihania muistoja perheestani, viime kesasta ja isastani. Alkomaholin maaraa veressani ei voinut enaa kutsua hiprakaksi, kun nauroin ilosta vaarassa (viime kesa) ja aloin itkemaan, kun mietein sita, etta Isukkini (papino) joutuu leikkaukseen tammikuussa. Ja purskahdin nauramaan heti sen jalkeen, kun Alessandro vakavana muistuttia minua siita, etta kyseessahan on siis (vain) tyraleikkaus.
Nain ennen Joulua, terveisia papinolle, mutterille, Tandelle ja Nintendolle.
Maanantai-vapaa on lahinna pakon sanelema asia. Jos en ottaisi maanantaita vapaaksi, en nakisi koskaan poikaystavaani. Lue yhteiselamamme muuttuisi rakkaussuhteesta lahinna toverilliseksi kommuuniasumiseksi. Olisikohan nain? Hymyni hyytyy muutaman kerran kuukaudessa, kun arsyttaa. Joskus on vain inhottavaa herata aamu kuudelta ja tulla takaisin kotiin, kun toinen lahtee toihin. Illuminata! Ehka tama on kestavan ihmissuhteen salaisuus.
Eilen sain luultavasti elamani ensimmaisen ruokamyrkytyksen. Ihanaa. Kahdeksalta ylos (ulos ja lenkille) ja hipsuttelemaan kohti kotimme nurkilla olevaa rontgenhoitolaa kohden. Mahtava jono. Ilmoitin jo ikaantyneelle vastaanoton neidille, etta olin siella hampaistani otettavaa kuvaa varten. Johon han vastasi seuraavasti;
NON HO CAPITO(en ymmartanyt). Italialaisilla on paha tapa olla kuuntelematta ihmisia, jotka puhuvat heille. Varsinkin ulkomaalaisia. Onko aksentilla ja laiskuudella jotain tekemista taman kanssa? However, tokaisin tahan vastaukseksi;
Che cosa non ha capito? (Mita et ymmartanyt) .Ja sain vastaukseksi;
NIENTE.
Hmm. Tunnin odottelun ja nuokkumisen jalkeen aloin huomata, etta ihmiset, jotka olivat saapuneet minun jalkeeni menivat kuvattavaksi ennen minua. Eiei ja tatahan ei ketaan kunnon suomalainen voi anteeksi antaa....joten huomautin rontgenhoitajalle, etta tapaamiseni oli sovittu alle 9:30. Johon han tokaisi, etta siita minun pitaa puhua vastaanoton kanssa. Kun vuorostani vastasin tahan, etta olen jo ilmoittanut alla signora, etta olen paikalla, rontgenhoitaja nyokkasi vastaanottoapulaisen luokseni. Voi ei...
Neidin paassa pimahti ja voluumi kohosi erittain kimeaksi....koko poppoon edessa. Kaikkeen tottuu, ja naytin muille odotushuoneessa istuville kansainvalista hullu akka merkkia. Talla kertaa jokainen papparainen odutushuoneessa loi saalivat katseensa minuun.
Vihdoinkin, paasin lupsakkaan rontgenhoitajan luokse. Huomaa: miespuolinen. Kaytin paattaa tilaisuutta hyvaksi ja kysya reippaasti, etta auttaako se xylitoli elikka loytyyko niita reikia. Ei loytynyt, ainakaan mitaa suurempaa. Miksi tama hammaspeikko kysymys?- Myohemmin, saman paivan aikana tapaisisin uuden hammaslaakarilleni. Keneenkaan ei voi luotaa, ei ainakaan hammaslaakareihin ja heidan laskuihinsa.
Rontgenin jalkeen hyppasin takaisin sankyyn ja heratin flunssaisen Alessandron kertomuksella rontgenistani. Pitaisikohan (sekin) kehystaa
Jos ali alku lupsakas, jatko oli sitakin lupsakkaampi. Lounaalla appivanhempieni luona, mamma Carmelina katsoi minua jarkyttyneesti, kun ilmoitin, etta Ruotsi aikoo sallia homoparien siunaamisen kirkossa. Blaablaa, noin viidenkymmenen ika-eron ja kulttuurilliset eroavaisuudet todellakin huomaa meidan valilla. En pida itseani vaikeana, vaan toisia...
Paiva jatkoi hammaslaakari kaynnilla, jonka aikana Alessandrolle tuttu laakari jutteli koko ajan hanen kanssaan. Ihme, kun ei sattunut mitaan isompaa haaveria. Valehtelematta, kadet kavi ja juttu "lensi" koko ajan. Ja otsikkona ei taatusti ollut mikaan suuhun tai terveyteen liittyva. Kuvitelkaa, tunnet itsesi melkein koytetyksi tuoliin kiinni, laakari ei katso suuhusi painkaan, vaikka heiluttelee vaarallisen nakoisia tyokaluja kadessaan samaan aikaan kuin keskustelu kay vilkkaana Rooman joukkueesta, tyopaivien pituudesta, formuloista, xylitolista, suomalaisista etc. Elaman painosta yleensa. Yht'akkia puhelin soi, Dott. Bellinin pitaa nousta ja vastata puhelimeen. Alessandro tulee tuolin lahelle, pelottelee minua ottamalla yhden porista kateensa. Oletko nahnyt sita mr. Bean jaksoa, jossa han kay hammaslaakarilla? Tuli aivan beanolo. Ja sama jatkui. Alessandro on luultavasti kasittanyt vaarin hammaslaakarin ja terapeutin roolit; Sain vastaan myos ihanan rakkaudentunnustuksen. Hammaslaakarissa. Lahdettaessa pois, hammaslaakarini tuumasi seuraavasti; Katja Tellervo Kulkki. Hmm, per gli amici kkkk?
Ilta jatkui. Joululahjaostosten jalkeen illallisella. Rankka paiva, rankat huvit. Ja kurkusta kumoan sen jaja, annan toisten nyt talletella suuret setelit...
sanoi Maijasen Pave. Aloin itkemaan ilosta kesken illallisen, kun kertoilin Alessandrolle esimerkkeja kalliista maustani lahjojen suhteen. Kirjoituskone 13-vuotiaana, Stereot 15-vuotiaana, huippuhyva polkupyora. Isa ja aiti eivat koskaan hellinneet sanoa ei. Olen aina saavuttanut tiettyja asioita elamassani kayttaytymalla maailman arsyttavimman mutruhuulen tapaan.
Siina sita sitten tuli muisteltua kaikkia ihania muistoja perheestani, viime kesasta ja isastani. Alkomaholin maaraa veressani ei voinut enaa kutsua hiprakaksi, kun nauroin ilosta vaarassa (viime kesa) ja aloin itkemaan, kun mietein sita, etta Isukkini (papino) joutuu leikkaukseen tammikuussa. Ja purskahdin nauramaan heti sen jalkeen, kun Alessandro vakavana muistuttia minua siita, etta kyseessahan on siis (vain) tyraleikkaus.
Nain ennen Joulua, terveisia papinolle, mutterille, Tandelle ja Nintendolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
