Suomi-Italia-Englanti kolmiottelu

Uusi vuosi tuli ja meni. Uuden vuoden vastaanotto meni taman vuoden puolesta rauhallisesti, lue; kotona istuen. Uuden vuoden vastaanotto nain yleisesti ottaen on aika rauhaton tapahtuma Italiassa. Raketit ammutaan yleensa parvekkeelta ja kadesta lahetetaan paukkuja alaspain. Sinansa ok, mutta jos "satut" asumaan ensimmaisessa kerroksessa, ulos katsoessa, maisema nayttaa sotatantereelta. Rakettejen lahettamien alkaa jo muutamaa paivaa aikaisemmin, joten jos 31. paiva, kello kuusi, huomaat, etta maito on loppu; Ala laita henkeasi koitolle ja lahde lahikauppaan.

29. tammikuuta vietettiin ystavieni Annukan ja Simonen haita. Ihanaa. Paiva sinansa alkoi vahemman ihanasti, koska pesula oli pilannut pukuni, joten jouduin viime tipassa jouksemaan kaupoissa, etsien itselleni itselleni jotain paalle pantavaa. Huomioon ottaen ns. vaikean makuni, luulin, etta itse etsiminen olisi ollut niin sanottu mission impossible, koska minulla on hyvinkin tarkat mielipiteet siita, mita haluan laittaa paalleni ja mita taas en.

Annukka ja Simone halusivat siviilivihkimisen ja myos saivat sellaisen. Toista se on taalla. Suomessa sita joutuisi rustaamaan nimensa paperiin ankeassa kansliassa tai poliisitalolla, mutta ainakin naissa haissa itse vihkiminen tapahtui ihanassa paikassa. Ja juhlat jatkuivat sitakin ihanammassa paikassa, Palazzo Brancacciossa.

Alkomahoolin osuun veressani ( jalleen kerran) oli varmasti korkea. Jopa niin korkea, etta kuin hain taytekakkua tarjoilijapoju tokaisi; Oho, neiti myos syo jotakin! Noh, talla kertaa juomiselleni loytyi patevia syita. Tunteet liian pinnassa.

Mahtavaa osallistua kansainvalisiin haihin. Pariskunnan kaveripiiri ulottuu aika kauas, joten osallistujia oli Norjasta, Italiasta, Virosta, Englannista, Japanista ja tietysti Suomesta. Suosikkimaani Englanti oli hyvin edustettuna. Sita tulee aina mietittya, etta minka ihmeen takia en ole aikoinani muuttanut vakituisesti Englantiin, jos sita kerran niin kovasti kaipaan. Jos talla hetkella yksin, enka Alessandron kanssa taytyy hyvin rehellisesti sanoa, etta olisin varmasti jo pitkan aikaan sitten muuttanut Lontooseen. Ah, niin ihana Lontoo. Kaupunki, jossa voit tehda mita tahansa ja ihmiset eivat tollota sinua tai sita mita teet. Aina kun tulee juteltua ihmisten kanssa, jotka asuvat Lontoossa melkein itku vierahtaa poskelle ja ajatus omasta itsestani saamattomana lurjuksena poksauttaa melkein aivoni pihalle. Toisaalta nama tuntemukset menee ja tulee. Tunteeni vaan ovat ja tulevat olemaan niin pinnassa, kun keskustelen tietyista asioista tiettyjen ihmisten kanssa. Lontoo kaupunkina ja Englanti maana on mielestani Euroopan Ameriikka. The land of hope and glory. - No, ei kai siellakaan nyt niin ameriikkaa ole (sanoisi isani). Aina silloin talloin tulee luettua ystavani Miinan blogia ja hanen pohdintojaan Suomeen takaisinmuuttamisesta.

Tulenko pohtimaan koko loppu-elamani Lontooseen muuttoa? Luultavasti. Jos joskus tulen joutumaan kaantamaan uuden sivun elamassani, tulen luultavasti myos toteuttamaan muuton. Elaman kiperia kysymyksia; Onko ruoho vihreampaa aidan toisella puolella? Elaman pituinen kolmiottelu.

No Man is an Island

No man is an island, entire of itself
every man is a piece of the continent, a part of the main
if a clod be washed away by the sea,
Europe is the less, as well as if a promontory were
any man's death diminishes me, because i am involved in mankind
and therefore never send to know for whom the bell tolls
it tolls for thee.

And the meaning for the less poetric souls;
Human beings do not thrive when isolated from others.